sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Sunnuntaipohdintaa

Jääkö meistä jälki ?

Tuntuu että aika kuluu nopeasti, ja muutosta ei tunne ollenkaan. Silti, kun katsoo taakseen, kaikki on aivan toisin. Tällä hetkellä tunnen olevani viisaampi ja kokeneempi kuin koskaan aikaisemmin. Vuoden päästä nauran itselleni, että voi kuinka kokematon ja tyhmä sitä olikaan. Ja seuraavana vuonna taas sama juttu. Mutta niin se vain menee.

Ihmisiä tulee ja ihmisiä lähtee, ja joka kerta kun näin käy, niin sitä huomaa muuttuvansa sen tasaisen syklin mukana. Itse oon paljon rohkeempi ja varmempi itsestäni mitä vuosi sitten. En enää stressaa esimerkiksi ulkonäöstä niin paljon mitä ennen. Uskallan sanoa asioita suoraan, koska oon ymmärtänyt että se minkä on tarkotus kestää, niin se kestää. Ja uskallan sanoa myös sen, mitä en siedä. Toisaalta musta on tullut hiukan varautunut. Epäilen kaikkea enkä uskalla odottaa mitään, joten en voi odottaa liikoja. Kaiken lisäksi oon löytänyt itsestäni aivan uuden piirteen, jota en edes tiennyt omistavani. Huomaan olevani mustasukkainen monestakin asiasta. Aiemmin en ehkä osannut sitä olla, nykyään se nousee pintaan tahtomattakin. Jos alkaisin erittelemään kaikkea, niin tää postaus olis loppumaton. Kai se on jälki, halusi tai ei.

En tiedä, olenko jättänyt selvää jälkeä keneenkään vielä. Ei kai sellaista välttämättä edes tiedosta. Silti mä toivon että oon, ainakin edes pienen lämpimän ajatuksen.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Maybe you are magic

Miten voi tuntua ikuisuudelta, kun oon viimeks kirjottanu ja vuoden takaiset tapahtumat aivan kuin ne ois tapahtunu eilen?



Katson ulos keittiön ikkunasta ja ihmettelen mihin kesä katos. Ulos ei uskalla mennä, jos ei laita ihanaa eskimotalvitakkia päälle ja villasukat on ihan must have. Syksyt on mulle aina ahdistavaa aikaa kylmyytensä ja pimeytensä vuoksi. Musiikit vaihtuu melankoliseen räppiin, niinku Pyhimykseen ja voisin vain käpertyä peiton alle talviunille, vaikka läksypino uhkaa sortua niskaan. Tänä vuonna on kuitenkin ihan toisin. Nyt kun nään miten aurinko paistaa meidän pihapuihin ja hento tuuli pudottaa lehtiä, niin en voi olla ajattelematta kuinka kaunis tää vuodenaika on. Tää on myös jotenkin lohdullista, kun kaikki mun kevään ja kesän levottomuudesta muistuttava varisee pois ja sitten aikanaan hautautuu kokonaan lumen alle. Mieli tyhjentyy ja jälleen mulla on vihdoinkin rauha. 



7.10 tapahtui jotain ihanaa. Musta tuli täti veljen pienelle pojalle. Ei sitä voi käsittää, kuinka nopeasti voi syntyä rakkaus kun näkee pienen, päivän vanhan vauvan. Siskoa lainaten, se pieni hurmuri tulee hukkumaan jouluna lahjoihin.

Ihanaa syyslomaa kaikille vielä vähän myöhässä