sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan

Voit sanoa mitä haluat
se ei tunnu, se ei kosketa
mene vaan, mene vaan

"Miten helposti rakkaus uskoo sen, mitä se toivoo".. Mä elin kauan toivossa, että kaikki korjaantuu vielä. Järki sanoi, ettei toivossa ole mitään järkeä, mutta sydän pelkäsi jättää taakse kaiken sen mikä oli tuttua. Ei ollut varmuutta, että tyhjyys täyttyy. Ei ollut varmuutta, että kaikki päätökset pitää. Takerruin niihin sanoihin, mitkä kosketti eniten mun sydäntä. Totta kai juuri niihin onnellisiin sanoihin, niihin jotka on toivoa täynnä.  Sanat mitä mulle oli sanottu, ja sanat mitä eräälle toiselle oli sanottu, kumosivat toisiaan. Ne menettivät sillä hetkellä merkityksensä. 

Tivolitkaan ei saa mua nauramaan
eikä sirkus tai sata hattaraa.
mene vaan, mene vaan
En kävele vastaan

Vaikka mä yritän kaikin voimin tarttua uusiin asioihin ja uusiin ihmisiin, takaraivossa jyskyttää pelko; entä jos tässä käy niin kuin kävi ennenkin? Mä palan halusta tuntea lisää ihmisiä ja kokea uusia asioita. En kykene imemään niistä täysillä itselleni elinvoimaa. Tunnen kaiken hiukan varoen. Ei saa tuntea täysillä, ettei pety. 

Toinen toistansa täällä jumaloi,
ketään täysin ei silti saada voi
älä järjetön enää kapinoi
mene vaan


Kun rakastuu palavasti, se tunne on niin vahva että mikään ei pysty sitä laimentamaan. Kun tuntee vahvasti, haluaa ajatella myöskin että toinen tuntee vahvasti. Selittelee itselleen ja toisille sitä miksi toinen ei olekaan mun vieressä nyt, kun sitä eniten tarvitsisi. Oikeasti ihmiset, jotka rakastavat, myös osoittavat sen. Sanoilla sekä teoilla. Hyvänä tai huonona päivänä. Oli kiire tai ei. 
Se joka haluaa keksii keinot. Se joka ei halua keksii tekosyyt.

Lumi on syönyt kaiken
routa raiskaa tämän maan
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan
unelmat vaihtuu toisiin
valuen vuosiin vihaisiin
lähtisin mut se vaan ei mee enää niin

Kun suurin unelma ei olekaan enää rakkaimman onnellisuus, katkeruus ottaa vallan petetyn sydämmessä. Ensin itseään kohtaan; mitä tein väärin, mitä oisin voinut tehdä toisin. Sen jälkeen tulee tunnottomuus, joka kestää kauan. Sitten eräänä päivänä havahtuu siihen, että on katkera toiselle. Tekisi mieli jättää kaikki menneestä muistuttava taakseen ja aloittaa alusta, mutta kuitenkin muistaa että on hyviäkin asioita, jotka tarttu mukaan ja jotka pitää paikallaan.


Aina kovaa, ei ikinä pehmeää
enkeleitä ei meille riitäkkään
mene vaan, mä voin kääntää pään


Kuulee tarinoita rakkaudesta, joka ei koskaan päättyny. Pareista, jotka palas aina uudelleen yhteen ja nyt niillä on viis lasta ja omakotitalo. Puhutaan niistä pareista, jotka on "kuin luotu toisilleen" ja "jotka on vaan tarkotettu yhteen". Nämä harvinaisuudet johtaa siihen että alkaa ajatella omaa tilannettaan yhtenä harvinaisuutena, poikkeuksena säännöstä. Enkeleitä ei kuitenkaan riitä jokaiselle. Eikä voi olla itse enkelinä pelastamassa ihmissuhdetta, jota toinen ei enää nää pelastamisen arvoisena.


Vaikeaa selittää ja ymmärtää
miten toisesta aina jälki jää
mene vaan


Silloin voi vain kääntää pään, ja antaa kaiken lipua ohi. Sai taas itselleen yhden jäljen lisää, yhden opetuksen enemmän siitä, miten ei kannata toimia. Yksi suojakerros lisää, ettei kukaan enää satuta.


Sitä mitä koitin sussa koskettaa

tajusin ei oo olemassakaan
Aika kuole ei tappamallakaan
mene vaan

Valehtelu. Se pilaa kaiken. Se luotto mikä joskus oli, ei palaudu enää samanlaiseks. Se tahraa jokaisen onnellisenkin muiston. Se saa miettimään oliko kaikki muukin valhetta. Ja kun ei enää tiedä tuleeko toisen suusta paskapuhetta vai totuutta, sitä jää vääntelemään ja kääntelemään itsekseen. Se aika ei kuole koskaan. Toisen käytöstä voi ihmetellä pienen ikuisuuden.


Sä et ehdi juosta enää

junaan viimeiseen
et ehdi enää
jos et jo mee

Mun lähtemisestä arvokkuus puuttui. Helvetin itsepäisyys. Pitää saada liian monta kertaa isku päin naamaa, että oikeasti tajuaa lähteä. Ikuinen optimisti uskoo että ihmiset muuttuu ja parantaa tapansa. Jäin odottamaan, että jos sitä aikaa liikenisi mullekin vielä, jos muutos tapahtuisi. Ihminen ei muutu kuin omasta tahdosta. Viimeisen iskun jälkeen suoristin selkäni. Mä en oo itsestäänselvyys. Enkä mä niele enää ainoatakaan valhetta.

Ei mikään mee enää niin

Pilvilinnat sortuu aikanaan, ja jos kaikki on liian hyvää ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Sen tajuamista kai kutsutaan aikuistumiseks.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti